Olen olut viime päivinä väsynyt. Vaimo kyselee, että olenko surullinen kun en enään hymyile. En ole surullinen vaan uupunut.

Olen siitä onnellinen, että työni on juuri sitä mitä olen aina halunnut tehdä, oikea kutsumus ammatti. huonoa tässä on se, että otan työtehtävät ja niiden onnistumisen hyvin henkilökohtaisesti. Kun työt eivät suju tai edistyvät huonosti koen suurta syyllisyyttä. Olen silloin pettänyt ne joiden eteen teen töitä. En tarkoita pomoani.

Viime aikoina on ollut hankala jakso töissä. Ellen pääse ongelman yli voi tuleva työni hankaloitua entisestään. Olen murehtinut tilannetta paljon ja koittanut etsiä erilaisia ratkaisuja omissa ajatuksissani. Töissä on välillä vaikea keskittyä pienempiin työtehtäviin, niin levottomaksi tilanne saa minut. Pienemmät työt kasaantuvat ja lisäävät paineita töissä. Onneksi sain purettua näitä pienten mutta tarpeellisten tekemättömien töiden määrää viime viikolla. Selkeytin myös kalenterini aiemmin oppimallani tavalla. Se helpotti hieman. Näin, että aikatauluni on selkeä ja johtaa loogisten välitavoitteiden kautta useisiin eri päämääriin. Raivasin myös tilaa isompaa ponnistusta varten jolla pyrin puskemaan päätavoitetteen tiellä olevan ongelmatilanteen läpi. Toivottavasti onnistun.

Työstressi ja lyhyet yöunet eivät sovi kenellekään, ei ainakaan minulle. Onneksi on viikonloppu ja voin ainakin yrittää vältellä työasioiden miettimistä - koko ajan. Olin tänään nukahtaa kasvimaalle. Tämän viikon huippu hetkeksi voi nimetä iltapäivällä ottamani päiväunet. Kiitos vaimolle, että antoi minun nukkua omasta väsymyksestään huolimatta.

Tunnisteet: perhe, työ

This entry was posted by minä, on lauantai 17. toukokuuta 2008. You can leave your response.