Olen kolmikymppinen nuoreksi klopiksi itsensä tunteva tuore isä. Viimeisen kahden vuoden aikana elämäni on muuttunut todella paljon hyvin lyhyessä ajassa. Suurin osa muutoksista on ollut myönteisempään suuntaan mutta muutoksen rajuudesta johtuen pää ei ole aina pysynyt vauhdissa mukana. Ehkä on hyvä kertoa aluksi kuinka päädyin tietoiseen päätökseen hidastaa menoa ennenkuin kerron siitä kuinka sen teen.

Lukion jälkeen asuinalueemme tiivis kaveriporukka alkoi hajota kun aloimme muuttaa omiin kämppiimme ympäri kaupunkia. Kavereita tapasikin tästä lähtien ainoastaan olutpullo kädessä. Sain opiskelupaikan yliopistosta ja sitä kautta uusia tuttuja. En kuitenkaan innostunut opiskeluelämästä vaan vietin vapaa-aikani pitkäaikaisen tyttöystäväni, myöhemmin avovaimon ja sittemmin ex-avovaimon, ja vanhojen ystävieni kanssa. Tapasin kavereitani olutta nauttien ainakin kerran viikonlopussa useimmiten kaksi kertaa ja satunnaisesti viikolla.

Valmistuin maisteriksi pari vuotta sitten jolloin olin jo kihloissa nykyisen vaimoni ja lapseni äidin kanssa. Kuten (lähes) kaikilla vastavalmistuneilla myös minulla meinasi mennä usko oman alan töiden löytymisestä. Puursin vuorotyötä opiskeluajan palvelutyössä ja etsin kuumeisesti mitä tahansa oman alan työpaikkaa jolla saisin sen kaikkialla vaaditun ensimmäisen työkokemuksen. Raskas työ raskaat huvit.

Nyt kaksi vuotta myöhemmin olen ollut isä vuoden ja vaativassa oman alan työpaikassa hiukan yli vuoden.

Suurin muutos on ollut isäksi tuleminen. Toisin kuin äidit, isäksi tullaan sinä hetkenä kun vauva syntyy. Äidit saavat ja joutuvat ajatella vauvan parasta jo ennen syntymää ja näin totutella ajatukseen ja elämänmuutokseen etukäteen. Isit kohtaavat muutoksen yhtenä pamauksena. Se että tietää tulevansa isäksi ei ainakaan omalla kohdallani auttanut tai pakottanut sopeutumaan tulevaan vastuuseen.

Isänä olen loistava, ainakin vaimoni mielestä ja jahka poikani oppii puhumaan niin uskoisin että hän on samaa mieltä. Ongelmia alkoi syntyä kun ensimmäisten, väymystä, tunnekuohua ja huolta täynnä olleiden isyyskuukausien aikana työpaineet alkoivat kasvaa. Tein töitä puoli yhdeksästä viiteen ja kotiin palattuani hoidin poikaa kuudesta kahdeksaan jolloin hän yleensä nukahti. Nukahdin useimmiten sohvalle viimeistään yhdeksältä ellen viettänyt loppuiltaa tietokoneella blogeja päivitellen. Parisuhteen hoitaminen jäi meiltä pahasti vauvanhoidon jalkoihin. Kävimme ensimmäisen kerran kahdestaan ulkona kun poikamme oli puoli vuotias.

Olin raskausaikana luvannut vaimolle että pojan synnyttyä jatkuva baareissa juokseminen saa loppua. Aloin lipsua tästä lupauksesta jotta saisin nollattua päässä pyörivät työasiat. Tupakanpolton kykenin lopettamaan kunnes lipsuin myös siitä.

Syksyllä avioliittomme joutui kriisiin kun työni vaativuustaso yhä nousi enkä saanut ajatuksia pois töistä edes kotona. Hoidin stressiäni työnjälkeisillä tuopeilla ja viikonloppuna baareissa. Vaimo koki että en enään viihdy kotona koska en kestä perhe-elämää. En ymmärtänyt miksi hän oli jatkuvasti vihainen. Eikö voisi olla sovussa sen hetken kun en ole töissä? Alkoholin käyttöni nousi suurimmaksi riidan aiheeksi. Olin juonut samalla tavalla, tapa-alkoholistin kerran-kaksi viikossa, lukiosta lähtien, enkä ollut koskaan huomannut sen haittaavan muuta elämää. Päinvastoin koin että juominen rentoutti minua ja humalassa kykenin puhumaan tunteistani.

Joulukuussa vaimo uhkasi erolla ellen hanki apua juomiseen. Havahduin. Olinko tosiaan niin tyhmä että rikkoisin perheeni vain oluen takia? En. Päätin hakea terapiapaikkaa jossa voisin purkaa tunteitani ilman humalaa ja hankkia harrastuksen jonka avulla saisin nollattua työasiat pois päästä.

Tunnisteet: alkoholi, hidasta, mietteet, parisuhde, perhe

This entry was posted by minä, on lauantai 29. joulukuuta 2007. You can leave your response.